Steven Wilson vedätti Porcupine Tree faneja yli kymmenen vuotta. Aika kova! Toistuvasti haastatteluissa vuosien ajan hän väitti, ettei reunionia koskaan tule tapahtumaan. Kuitenkin jo vuonna 2012 eräs Gavin Harrison ja soolouransa juuri lentoon saattanut SW jamittelivat teekuppostensa äärellä kappaletta, joka tulisi olemaan nimeltään Harridan, ja joka tulisi olemaan vuonna 2022 ilmestyvän Closure/Continuation -albumin avausraita.
Itse kuuluin siihen koulukuntaan, joka oli täysin vedätyksen uhri. Ajattelin, että SW on kuopannut bändin ihan tosissaan. Soolouran vieminen eteenpäin kaikin mahdollisin keinoin olisi Se Tavoite, jossa jopa Porcupine Treen uudelleen henkiinherättäminen olisi hidasteena. In Absentia -levystä kun julkaistiin Deluxe Edition -boxi muutama vuosi sitten, epäilin tosin hetken, että seuraakohan tätä julkaisua 20-vuotisjuhlakiertue kyseiselle albumille...
Itse kuuluin siihen koulukuntaan, joka oli täysin vedätyksen uhri. Ajattelin, että SW on kuopannut bändin ihan tosissaan. Soolouran vieminen eteenpäin kaikin mahdollisin keinoin olisi Se Tavoite, jossa jopa Porcupine Treen uudelleen henkiinherättäminen olisi hidasteena. In Absentia -levystä kun julkaistiin Deluxe Edition -boxi muutama vuosi sitten, epäilin tosin hetken, että seuraakohan tätä julkaisua 20-vuotisjuhlakiertue kyseiselle albumille...
Onneksi ei, sillä saimme jotain vielä parempaa.
Keikka Köpiksen loppuunmyydyssä Falkoner Salenissa ei kuitenkaan käynnistynyt tuoreen levyn edellämainitulla avausraidalla, vaan sen paikan sai nimenomaan ylistetyn In Absentian ensimmäinen kappale Blackest Eyes - kuin alleviivatakseen paluuta: "Tässä taas ollaan ja tällaista musiikkia soitamme!"
Harridan ja uuden levyn pari seuraavaa kappaletta soitettiin pötköön seuraavana. Kyse ei siis ole nostalgiasetistä vaan ihan uuden albumin ihan uudesta kiertueesta. Ainoa 90-luvun puolelta kuultu kappale oli mahtava Even Less. Uuden levyn ja In Absentian lisäksi runsain mitoin säveliä kuultiin vuonna 2007 ilmestyneeltä Fear of a Blank Planet -albumilta, jonka ultimaattisena helmenä vieläpä itselle erittäin rakas epookki Anesthetize soitettiin kokonaisuudessaan! Muutenkin setissä oli nyt yli puolet kappaleista, jotka todistin myös ensimmäisellä Porcupine Tree keikallani Ilosaarirockissa vuonna 2007 (joka oli myös yhtyeen ensimmäinen keikka Suomessa).
SW kehui tanskalaisen yleisön olevan huomattavasti innostuneempi kuin edellisenä iltana Tukholmassa. Ja vilpittömästi voin kehua, että yleisön huuto desibeleissä oli kyllä jotain sellaista, että mittari ei enää ihmisten huudosta paljoa enempää kaakkoon voi nousta.
Yksi koominen hetki koettiin uuden levyn Dignity -kappaleen aikana kun SW jotenkin onnistui mokaamaan ekan säkeistön siten, että keskeytti biisin ja ehdotti koko biisin uudelleen alusta aloittamista. Toisellakin kerralla ilmeistä näki, että hieman haparoiden oli muistissa kyseisen kappaleen sanat. Alun ontuilun jälkeen tämäkin biisi vietiin kuitenkin maaliin.
Uuden levyn biiseistä itselle ehkä eniten kolahti setin ensimmäisen puoliskon päättänyt Chimera's Wreck, minkä jälkeen oli luvassa täysin turha 20 minuutin tauko. Permannolta keskeltä läheltä lavaa lunastettu paikka olisi menetetty jos olisi lähtenyt välissä vaikka kaljaostoksille, joten ei muuta kun jäkittämään ja odottelemaan...
Toinen puolisko käynnistyi lopulta Fear of a Blank Planetin nimikkoraidalla, jonka taustaprojisioksi oli kaivettu biisin alkuperäinen musiikkivideo. Taustavideoista puheenollen, SW:n soolokeikkojenkin tapaan, oli visuaaleilla jälleen iso rooli tunnelman vahvistajana useassa biisissä. Uusista liikkuvan kuvan teoksista julkaistiin maistiainen jo aiemmin internettiin Herd Culling -videon muodossa (kuvassa yllä). Tämän biisin aikana päätinkin ottaa sen yhden pakollisen valokuvan keikasta muistoksi, vaikka keikka oli kehotettu pitämään yhtyeen toiveesta "mobiililaitevapaana". Sori. Ainakaan en spoilaa keneltäkään mitään julkaistessani kuvan internettiin.
Encoren aloitti todellinen yllätys: In Absentian kaunis päätösraita Collapse the Light Into Earth, mitä ei käsittääkseni liiemmin olla livenä kuultu. Tästä tietenkin riisuttu versio ilman jousiorkesteria, lavalla pelkästään SW ja kiipparivelho Richard Barbieri. Ainoan Deadwing -albumilta kuullun kappaleen, Halon jälkeen seurasi pitkä alustus illan päätösnumeroon. Olen tainnut kuulla aiemminkin pitkän sepustuksen siitä, kuinka yhtyeellä ei onneksi ole yhtään isoa hittiä, mikä on aina pakko soittaa keikoilla. Kuitenkin yksi tällainen oikeastaan-hitusen-ehkä-semisti SW:n omien sanojen mukaan on, ja se on kappale nimeltä Trains. En väitä vastaan, enkä pistä pahakseni, että tämä kuultiin illan viimeisenä kappaleena jälleen. Varsinkin kun edellisestä kerrasta on sen 13 vuotta aikaa!
