Tuska 2024 - 3 päivää festareita? Jaksaako nelikymppinen setä heilua?

Setä jaksoi heilua!

Alla muutama sananen äkkiä laskien viidennestä Tuska-visiitistäni. Kolmen päivän lipulla en ole näillä festareilla tainnut aiemmin käydä kuin ehkä kerran! Vai olenko sitäkään? Ei voi muistaa. Joka tapauksessa nyt early birdinä kattaus näytti sellaiselta, että otetaan koko setti ja kolme hotelliyötä varaten, ja katsotaan sitten mitä bändejä millekin päivälle osuu. Tai oikeastaan sillä ei juuri tällaisella setupilla olekaan niin väliä.

Perjantai

Ensimmäiseen festaripäivään osui yksi tämän hetken kuumimmista kotimaisista tulokkaista! Näin ainakin omalla mittarilla mitaten. Nimittäin Krypta! Yhtye julkaisi timanttisen debyyttialbuminsa jo viime vuonna, mutta itse tajusin sen hankkia levyhyllyyni vasta tämän vuoden puolella. Parempi myöhään jne. Outo laakso -nimeä kantava platta sisältää debyyttialbumiksi yllättävän paljon bängereitä, nykykielellä ilmaisten. Ehkä sen isoimman hitin, Dorian Grayn, voi katsastaa tästä alta.

Hieman ennalta säikähdin kun huomasin, että Kryptan soittopaikka on sisätila, koska pelkän sanan kattilahalli kuuleminen on perinteisesti aloittanut kaiutetun tinnituksen pään sisällä. Tällä kertaa KVLT stageksi nimetty lava sijaitsikin eri rakennuksessa ja kaikeksi huojennukseksi myös tämän tilan äänentoisto oli kunnossa verhottuine seinineen. Kattilahallin puolelle oli tällä kertaa viisaasti kasattu Tuska Expo, josta kävin ostamassa ehkä toiseksi viimeisen 3XL-kokoisen pinkillä Tuska-logolla varustetun paidan.

Suburban Tribe on itselle bändi, joka – myönnetään – on kolahtanut vasta laulaja Ville Tuomen siirryttyä mikin varteen. Tälle Tuskan keikalle oli saatu kuitenkin monien ysäri-Subbarifanien iloksi myös alkuperäinen laulaja Jouni Markkanen parin biisin ajaksi. Olihan tuo – jopa vähemmän alkupään tuotantoa tuntevalle – melkoinen aikamatka menneisyyteen kuulla First Spring Day festareilla herran vuonna 2024. Tuomen aikaisen materiaalin kovimmat helmet taisivat tulla kaikki, vähän katsantokannasta riippuen tietysti, mutta itselle kovimmin kolisivat tietysti Frozen Ashes ja samalta levyltä toinen hitti Oil And Water.

Lauantai

Festareiden keskimmäinen päivä sisälsi määrällisesti eniten artisteja, jotka lähtökohtaisesti halusi nähdä. Toisaalta suurimman osan näistä bändeistä oli nähnyt viimeisen parin vuoden sisään yhden tai useammankin kerran, joten pientä toistoakin oli luvassa. 

Tarot oli kuitenkin sellainen orkesteri, jonka olin onnistunut näkemään aiemmin vain kerran ja siitäkin on jo reilu 10 vuotta aikaa. Se edellinen kerta oli Wanaja festivaaleilla vuonna 2010. 

Settiin oli otettu biisejä kiitettävästi useammalta levyltä vuosien varrelta, painopisteen ollessa vuosituhannen vaihteen materiaalissa. Tämä on itsellenikin sitä rakkainta Tarottia, olenhan fanittanut eniten sellaisia levyjä kuin For the Glory of Nothing (1998) ja Crows Fly Black (2006), joista ensimmäiseltä kuultiin komea avausraita Crawlspace sekä "ajankohtainen" Warhead.

Sitten niitä enemmän nähtyjä. Stam1na ja Amorphis olivat sijoitettu täsmälleen samoihin slotteihin kuin pari vuotta aiemmin, Tuskassa 2022. Ensimmäisellä sentään oli setti vaihtunut lähes täysin, toki luonnollisesti siksikin, että olivat julkaisseet myös uuden albumin sitten viime näkemän. Stam1na onnistui vakuuttamaan allekirjoittaneen täsmälleen samaan tapaan kuin pari vuotta aiemmin: uusi levy kannattaa kuunnella. Yhtyeen julkaisutahdissa ei meinaa pysyä perässä, mutta jokaiselta levyltä löytyy festariyleisöön kuin veitsi sulaan voihin uppoavia ralleja. Tuoreimman X-levyn nimikkokappale loisti setissä erilaisuudellaan, pelkästään hyvällä tavalla. Hyyrynen on monipuolinen ja taitava laulaja. Ja osaa ne muutkin yhtyeen jäsenet soittaa. Tämä bändi ei osoita minkäänlaisia löystymisen merkkejä.

Samaa ei voi valitettavasti sanoa Amorphiksesta. Älkää ymmärtäkö väärin. Kyllähän soitto kulkee entiseen malliin, mutta huhhuh... voisiko settilistaa uudistaa noin kolmen vuoden samalla kaavalla tahkoamisen jälkeen edes hieman? Ymmärrän, että ovat ilmeisesti vieläkin Halo-levyn kiertueella, ja ison bändin tapaan samaa settiä kierrätetään festareista toiseen. Olisin henk. koht. kuitenkin kuullut mielelläni jotain yllättävämpää, kuin uusimman levyn unettavan The Moonin noin seittemättäsataa kertaa. Enkä edes tarkoita, että vauhtia pitäisi kaivaa edes 90-luvun döödis-ajoilta, vaan hyviä vaihtoehtoja löytyisi myös Joutsenen aikaisesta tuotannosta. Heitetään esimerkiksi vaikka Sky Is Mine. Sen sijaan tuhannetta kertaa kuultiin nauhalta tulevilla Anneke-lauluilla varustettu Amongst Stars. Onko tällainen settilista levy-yhtiön idea, jossa raha ratkaisee vai mitä, kysyn vaan (hieman liioitellun tuohtuneena). Black Winter Day sai tällä kertaa toimia siirtymäbiisinä toisen lavan suuntaan...

...jossa oli pian aloittamassa progressiivisen metallin ilosanomaa julistava puolalainen Riverside. Aivan loistavan ID.Entity -levyn pari vuotta sitten julkaisseen bändin olin nähnyt jo kyseisen levyn kiertueen tiimoilta Tampereella keväällä 2023 (ja sitä aiemmin myös useita kertoja, sekä klubiolosuhteissa että festareilla, esim. Ilosaarirock 2014 tasan 10 vuotta sitten...). Riverside kuuluu kuitenkin bändeihin, jotka eivät tyydy jumittamaan saman settilistan parissa useampaa vuotta. Nyt uusimmalta levyltä oli settiin päätynyt kolme kappaletta, joista odotetusti jonkinlaisen hitin aseman saavuttanut Friend or Foe kuultiin viimeisenä. Omaa mieltä lämmitti myös ikisuosikit Anno Domini High Definition (2009) albumilta: Egoist Hedonist ja Left Out, jotka molemmat kellottavat noin 10 minuuttia setin kokonaiskestosta. Näin pitkien biisien kanssa ei kovin pitkää settilistaa festariolosuhteissa tehdä, mutta tällaisessa musiikissa biisien määrä ei edes ole merkityksellistä. Niin moneen suuntaan ja monenlaisia polkuja tallataan yhdenkin kappaleen sisällä. 

Sunnuntai

Sunnuntaille jäi vielä pari katsasteltavaa, jotka vielä mukavasti sattuivat aikatauluun peräkkäin. Vietnamilaisen lounaan jälkeen noin viiden aikaan iltapäivällä otimme metron keskustasta kolmatta kertaa kohti Suvilahtea. Päälavaa vastapäätä ennen Opethia esiintyi vielä Stratovarius.

Muistaakseni viimeksi mainitun olen nähnyt ensimmäisen kerran Nummirockissa vuonna 1997. Silloin Visions oli uusin albumi ja bändi vielä yhtä Timo Tolkkia rikkaampi. Silloin vielä vihreänä festarikävijänä sellaisetkin kappaleet kuin Paradise ja Legions, eikä vähiten Black Diamond, olivat nuoren miehen elämää ravistelevia numeroita. Mutta nyt näistä ei osaa tehdä sen kummempaa numeroa. Kuusi kuusi viisi, soita vielä joku tuttu biisi. Tolkkia on tietysti aina ikävä, mutta kyllä se vaan on hienoa kuulla tutut soolot siten kun ne on aikoinaan ylös kirjoitettu ja ennalta sovittu, sormitus on aivan oikein, käden asento on täydellinen jne. Soittoa seurattiin tällä kertaa screeneiltä etäämmältä ja siirtyminen päälavan suuntaan tapahtui heti mustien timanttisoolojen jälkeen.

Opeth on tullut vuosien varrella nähtyä myös useamman kerran (laskin, että ainakin 7 kertaa, joista ensimmäinen oli Jyväskylän Lutakossa Deliverance/Damnation -levyparin aikaan), mutta edellisestä kerrasta on jo pitkä aika. 

Yhtyeen viimeisimmät levyt eivät enää ole onnistuneet olemaan niin suuria tapauksia kuin mitä ne jonnekin Watershediin (2008) asti olivat. Yllätyksekseni tämän iltainen setti koostuikin pelkästään juuri tästä levystä taaksepäin kasatusta kokonaisuudesta. Blackwater Parkilta (2001) kuultiin The Drapery Falls, Ghost Reveriesiltä (2005) kiitettävästi jopa kaksikin kappaletta: Ghost of Perdition ja keikan aloittanut The Grand Conjuration! Huhhuh! Enpä olisi uskonut, että tällaiset kappaleet vielä saadaan kuulla melkein 20 vuotta levyn ilmestymisen jälkeen saman festarisetin aikana. Eihän tässä mitään ihmeellistä olisi, jos kyseessä olisi 5 minuuttisia rock paloja tiputteleva radiorock-bändi, mutta kun Riversiden tapaan nämäkin järkäleet kellottavat sen reilun 10 minuuttia per siivu, niin jonkinlaista aika-avaruudessa toimivaa tetristä näiden kanssa joutuu harjoittamaan. Silti, vaikka Opethin keikka oli monille muille esiintyjille varattua slottia vartin pidempi. Tämän ajan tosin taisivat käyttää runsaisiin välispiikkeihin, joiden aikana M. Åkerfeldt pääsi jälleen loistamaan myös verbaalisesti. Naljailun kohteeksi joutuivat milloin jääkiekko, milloin power metal ja milloin bändin jäsenten vanheneminenkin.

Tosin, yhtyeessä rumpujen takana vaikuttaa tätä nykyä, eräs kotimaisittain tutun kuuloiselta kalskahtavaa nimeä totteleva, ja muita yhtyeen jäseniä reilusti nuorempi Waltteri Väyrynen. Paradise Lostista yhtyeen riveihin loikannut rumpali on nuoresta iästään huolimatta kokenut, piinkova tekijämies. Eihän tällaiseen bändiin muunlaista osaamista päästettäisikään. Ilman sinivalkoisia silmälasejakin olen sitä mieltä, että Waltterin soitto istuu bändiin sen edeltäjää Martin Axenrotia paremmin. Toisen Martinin, eli Lopezin (Opethin rumpali 1997-2006) eteläamerikkalaista verta tirskahtelevaa grooveakaan ei osannut kaivata kun suomipoika paukutteli menemään Opethin klassikoita Demon of the Fallista lähtien. 

Keikan päätti totutusti Deliverancen (2002) eeppinen nimikappale. Komeampaa päätöstä kolmen päivän Tuska-viikonlopulle en osaa kuvitella. "Se on siinä!", saattaisi Mertaranta todeta. Äkkiä metro alle ja helvettiin täältä, ennen kuin tunnelma latistuu. Kiitos Tuska 2024!