Maamme ylpeys, Circle, on luonut nahkansa uudelleen. Taas! Tällä kertaa tämä on tapahtunut ottamalla osaksi kokoonpanoa englantilaisen (allekirjoittaneen kanssa samana vuonna syntyneen) folk-muusikon Richard Dawsonin.
Dawsonin folk ei kuitenkaan ole mitään perinteistä folkkia, vaan Wikipedian mukaan miehen levyt pitää levykaupassa laittaa laariin, jossa lukee joko "freak folk" tai "progressive folk".
Itselle viime vuonna tällä Richard Dawson & Circle -nimeä kantavalla kokoonpanolla ilmestynyt "Henki" täyspitkä oli vuoden kohokohtia julkaisujen saralla. Kovin moni Circle -albumi ei tähän vielä ole aiemmin yltänyt, vaikka levyjä on tippunut ulos harva-se-vuosi. Noh, itse asiassa myös edellinen täysiverinen albumi, vuonna 2017 ilmestynyt "Terminal" ylsi omaan top kolmoseen.
Richard Dawson sopii täydellisesti yhtyeen keulalle. Circlen ja Dawsonin musiikillisten ilmaisumuotojen jonkinlaiselle Venn-diagrammille laittaminen olisi irrelevanttia. Kumpikin osapuoli painii sen verran kokeellisissa ympyröissä, että yhteentörmäyksestä syntyy väkisinkin jotain ainutlaatuista. Juuri tämä on "Henki"-levyn vahvuus. Suupielet kääntyvät helposti tyytyväiseen asentoon kun kuulen saman biisin sisällä kaikuja niin Caravanilta kuin Iron Maideniltakin. Jonkinlaiseksi vertailukohdaksi onkin pakko mainita peribrittiläinen Canterbury-scene. Olenko ainoa, joka huomaa yhtymäkohtia kulttilevy "In the Land of Grey and Pink"'iin, ei pelkästään musiikissa, vaan myös kansitaiteessa ja sanoituksissa? "Henki"-levyn avausraidalla mainitaan tennis, Caravanin avausraita kertoo kasuaalisti golf-tytöstä.
"I found my pleasure whenever I could
In tennis and piano (ya-ho, ya-ho, ya-ho)" (Cooksonia)
"And later on the golf course after drinking tea
It started raining golf balls and she protected me" (Golf Girl)
Ehkä vähän kaukaa haettua, mutta mielleyhtymä tulee väkisin. Vaikka mistään pastissista ei todellakaan voi puhua. Sanoituksista puheen ollen, myös lyriikoista jonkun tolkun ottaminen on harvinaista Circlen tuotannossa, ja tämä on uusimman levyn selvä vahvuus. En silti väitä, että ymmärtäisin sanaakaan, mistä tälläkään levyllä lauletaan. Ero on kuitenkin suuri jos vertaa vanhemman tuotannon pseudokieleen. Esimerkkinä vaikka miten kuulen kappaleessa Vaellus (levyltä "Rautatie") laulettavan: "Vesi mahtava vaeltaa, rautakorokkeet lapsesi, lämpötila, älä jaksa ja halukas tappamaan." Ehkä oikein ehkä ei. Mutta biisi on hiton kova, sama se mitä se Mika Rättö siellä laulaa. Kunhan laulaa.
Manse Psych Festin päälavalla, eli Pakkahuoneen puolella käy kuhina jo hyvissä ajoin Polymoonin soittaessa Klubin puolella. Tuttuja säveliä kantautuu soundcheckin muodossa myös Klubin ja Pakkahuoneen väliselle ovelle. Olen sen verran kiinnostunut Circlen nykymeiningistä, että Polymooniin tutustuminen jää tällä(kin) kertaa valitettavan vähälle. Suuntaan siis jo alkusäätämisen aikana kohti isompaa lavaa.
Säätäminen ja itse vedon alkaminen onkin ikävästi hieman häilyvällä rajalla varustettu. Jotain teknisiä ongelmia selvästi on ainakin monitoroinnin kanssa. Yksi kaappi ei ilmeisesti tuota minkäänlaista ääntä ja loputkin ovat liian hiljaisia. Tekniikasta huolehtivista ei tunnu olevan minkäänlaista apua ja lopulta Richard itse joutuu nostamaan yhden hieman hänestä etäämmällä olevan monitorikaapin lähemmäs ja itseään kohti. Harmillista, että tämän tasoisen orkesterin puitteet ovat tällä kertaa näin huonossa jamassa.
Onneksi ääntä kuitenkin saadaan tuutattua edes jollain tavalla yleisöä kohti ja keikka pääsee hiljalleen alkamaan uusimmalta levyltä tutulla hiipivällä introlla. Myös lavalla Richard näyttää siltä kuin olisi aina kuulunut osaksi Circleä. Jussi Lehtisalon pikkuserkkuko se siinä vai täh? Tällä kertaa Mika Rätön rooli on enemmän rivijäsenenä kiipparinsa takana, sieltä vain kerran nousten ja hiippaillen Tomi Leppäsen vierelle rumpuja soittamaan (silloin tällöin rumpujen soittamiseen kun tarvitaan neljä kättä). Rättö myös mukavasti maustaa Richardin laulua satunnaisilla tutun kuuloisilla kiekaisuillaan. Myös kitaristi Janne Westerlundilla on lauluosastolla oma spottinsa. Bassotaiteilija Lehtisalo käy myös kertaalleen höpisemässä mikkiin jotain tsykedeliaa.
Dawsonin folk ei kuitenkaan ole mitään perinteistä folkkia, vaan Wikipedian mukaan miehen levyt pitää levykaupassa laittaa laariin, jossa lukee joko "freak folk" tai "progressive folk".
Itselle viime vuonna tällä Richard Dawson & Circle -nimeä kantavalla kokoonpanolla ilmestynyt "Henki" täyspitkä oli vuoden kohokohtia julkaisujen saralla. Kovin moni Circle -albumi ei tähän vielä ole aiemmin yltänyt, vaikka levyjä on tippunut ulos harva-se-vuosi. Noh, itse asiassa myös edellinen täysiverinen albumi, vuonna 2017 ilmestynyt "Terminal" ylsi omaan top kolmoseen.
"I found my pleasure whenever I could
In tennis and piano (ya-ho, ya-ho, ya-ho)" (Cooksonia)
"And later on the golf course after drinking tea
It started raining golf balls and she protected me" (Golf Girl)
Ehkä vähän kaukaa haettua, mutta mielleyhtymä tulee väkisin. Vaikka mistään pastissista ei todellakaan voi puhua. Sanoituksista puheen ollen, myös lyriikoista jonkun tolkun ottaminen on harvinaista Circlen tuotannossa, ja tämä on uusimman levyn selvä vahvuus. En silti väitä, että ymmärtäisin sanaakaan, mistä tälläkään levyllä lauletaan. Ero on kuitenkin suuri jos vertaa vanhemman tuotannon pseudokieleen. Esimerkkinä vaikka miten kuulen kappaleessa Vaellus (levyltä "Rautatie") laulettavan: "Vesi mahtava vaeltaa, rautakorokkeet lapsesi, lämpötila, älä jaksa ja halukas tappamaan." Ehkä oikein ehkä ei. Mutta biisi on hiton kova, sama se mitä se Mika Rättö siellä laulaa. Kunhan laulaa.
Manse Psych Festin päälavalla, eli Pakkahuoneen puolella käy kuhina jo hyvissä ajoin Polymoonin soittaessa Klubin puolella. Tuttuja säveliä kantautuu soundcheckin muodossa myös Klubin ja Pakkahuoneen väliselle ovelle. Olen sen verran kiinnostunut Circlen nykymeiningistä, että Polymooniin tutustuminen jää tällä(kin) kertaa valitettavan vähälle. Suuntaan siis jo alkusäätämisen aikana kohti isompaa lavaa.
Säätäminen ja itse vedon alkaminen onkin ikävästi hieman häilyvällä rajalla varustettu. Jotain teknisiä ongelmia selvästi on ainakin monitoroinnin kanssa. Yksi kaappi ei ilmeisesti tuota minkäänlaista ääntä ja loputkin ovat liian hiljaisia. Tekniikasta huolehtivista ei tunnu olevan minkäänlaista apua ja lopulta Richard itse joutuu nostamaan yhden hieman hänestä etäämmällä olevan monitorikaapin lähemmäs ja itseään kohti. Harmillista, että tämän tasoisen orkesterin puitteet ovat tällä kertaa näin huonossa jamassa.
Onneksi ääntä kuitenkin saadaan tuutattua edes jollain tavalla yleisöä kohti ja keikka pääsee hiljalleen alkamaan uusimmalta levyltä tutulla hiipivällä introlla. Myös lavalla Richard näyttää siltä kuin olisi aina kuulunut osaksi Circleä. Jussi Lehtisalon pikkuserkkuko se siinä vai täh? Tällä kertaa Mika Rätön rooli on enemmän rivijäsenenä kiipparinsa takana, sieltä vain kerran nousten ja hiippaillen Tomi Leppäsen vierelle rumpuja soittamaan (silloin tällöin rumpujen soittamiseen kun tarvitaan neljä kättä). Rättö myös mukavasti maustaa Richardin laulua satunnaisilla tutun kuuloisilla kiekaisuillaan. Myös kitaristi Janne Westerlundilla on lauluosastolla oma spottinsa. Bassotaiteilija Lehtisalo käy myös kertaalleen höpisemässä mikkiin jotain tsykedeliaa.
Keikka koostuu pelkästään uuden levyn kappaleista. Setlist piste FM:stä vakoilemalla näkee, että yhtye on soittanut viimeisinä kappaleina myös vanhempaa tuotantoaan, mutta nyt siihen ei ole aikaa. Liekö alun tekniset ongelmat syöneet slotista ainakin yhden kappaleen mentävän aukon. Tästä harmista ja ihmettelystä huolimatta keikka on itselle positiivinen kokemus. Uuden levyn kappaleet Richard Dawsonin laulamana Tampereen syyskuisessa perjantai-illassa ovat sellaista, minkä mielelläni ruksaan checkboxista livenä nähtyjen keikkojen listalle.
Seuraavana aamuna heräiltyäni Itsenäisyydenkadun toisella puolella sijaitsevasta hotellista, siirryn alakertaan aamupalalle. Näen Dawsonin ja Westerlundin ja ohi kävellessäni kuulen heidän selvästi juttelevan työn alla olevasta musiikista. Asiaan tulee vielä myöhemmin vahvistus.
Seuraavana aamuna heräiltyäni Itsenäisyydenkadun toisella puolella sijaitsevasta hotellista, siirryn alakertaan aamupalalle. Näen Dawsonin ja Westerlundin ja ohi kävellessäni kuulen heidän selvästi juttelevan työn alla olevasta musiikista. Asiaan tulee vielä myöhemmin vahvistus.
Astun hotellin hissiin hieman ennen puoltapäivää. Hissiin alemmasta kerroksesta mukaan astuvat herrat Rättö ja Lehtisalo. Kysyn: – "Ootteko Poriin päin lähdössä?", mihin Rättö vastaa: – "Juu! Ollaan menossa sessioimaan uutta levyä...". Tiedustelen onko Richard messissä, johon saan myös myöntävän vastauksen. Mahtavaa! Toivotan herroille hyviä sessioita ja jään odottamaan sen hedelmiä.